pieni ihmisikä sitten mä olin onnellinen mies. Kosintaani oli vastattu myöntävästi ja kihlat hankittiin heti arjen koittaessa. Vaatimattomat, yksinkertaiset rinkulat eihän meillä paljoo rahaa ollut. Siitä se alkoi tämä toinen elämäni, ensimmäinen oli lapsuus, nuoruus ja aikuistuminen. Muutamassa kuukaudessa löysimme sopivan luukun ja muutimme yhteen. Elo oli niukkaa, mutta tyytyväisinä porskutimme eteenpäin. Aikaa myöten luukut vaihtui, perhe kasvoi ja varallisuuskin koheni. Paljon kuuluu hyvää tuohon elämään ja jotain huonoa, nyt siitä on enää rauniot jäljellä... ja raunioille pitäis sitten rakentaa kolmas elämä. Lieneeköhän kivijalkakaan ihan ehyt enään?

Jo tuolloin oivalsin kuinka onnekas olin löytäessäni sopivan kumppanin, nykyään tiedän sen vielä paremmin. Toki uskon että kullakin meistä on tuhansia sopivia näiden miljardien ihmisten seassa. Mutta kuinka todennäköistä se on, että se sopiva kävelee vastaan juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa? Monellekko meistä käy kuten meille? Sen sopivan odottamiseen kyllästyneenä otetaan se "lähinnä" sopiva ja homma kaatuu ajan myötä omaan mahdottomuuteensa? Siinä haaksirikossa sitten vammauttaa itsensä enemmän tai vähemmän pysyvästi, sieluun sattuu... Elämä ois helpompaa vähän yksinkertaisempana, eikä tämmösenä monimutkasena särmikkäänä kimpaleena josta ei ota aina itekkään selvää. "Värisokeena" ei näkis kun mustan ja valkosen sävyt, nyt lävähtää koko spektri silmille eikä mikään ookkaan enää niin helppoo, tarvis sitä värisilmääki.

Tää vappu meni sit aika siipi maassa, noita muistojaan kun ei vaan pääse pakoon. Ajatuksetki on aika ristiriitasii, järki ja tunteet ei oo oikeen synkassa. Ei ollu paljoo iloo täs vapussa vaikka teinit oliki mun luona.

Voiko muistot amputoida pois?