Yllättävää että näinkin pikän tauon kulutua sain kannustavan kommentin ja se rohkaisikin jättämään jokin sortin päivityksen..

Elämä on asettunut uomiinsa pikkuhiljaa Ex:n "säädöt" ei jaksa enään rasittaa paljookaan... Oma luukki on vähän päivittynyt, "hoikka" olen vieläkin. Tosin tupakoinnin lopettamisen myötä ruokahalu on kyllä kasvanut, ei vaan vielä näy painossa.

Teinit on ihan kivasti sopeutunu tähän ja ainakin kotona on avoimia, tyytyväisiä ja koulus menee edelleen hyvin. Tosin toi puberteetti aiheuttaa pieniä haasteita mutta kun on lähes kaiken kokeillu niin on vähän perspektiiviä noihin ku....s yrityksiin. Kaiken kaikkiaan paremmin on mennyt mitä olisin osannut odottaa.

Kesä meni aikalailla hummatessa siellä sun täällä (lapsivapaiden puitteissa) ihan jees, mut ihmissuhteita noilta reissuilta on kait turha oottaa. Vaika mistäs sen tietää, kyl sä josain siel oot et oo vaan tavannu mua. Eli eipä oo uuta ihmissuhdetta löytyny, eikä varmaan löydykkään ellen kompastu siihen. Ei oo oikeen huvittanu, pano riittää jos siltä tuntuu...

Hmm. Fisher joo kävin ainoona miehenä, auttoi.

Kerrankin oon hommannu naispuolisia kavereita ilman taka-ajatuksia päästä niiden pöksyihin. Avartava kokemus.

Harrastuksii oon taas viritelly, semmosii unohtuneita. Piirtäminen, maalaus, kitaran näppäily ja toki ne entiset. Ei kait sitten "sun oikeen" oo kovin helppo törmätäkkään ku mä duunaan aina jotain muuta...

Elämä on ihan hienoo kun sen oikeen ottaa...

Mitä se nyt sitten itsekullekkin on?
Mulle se on toisen tukemista, hyvää sexiä, hommien hoitamista, sitoutumista ja toisen auttamista.
Rakastuminen, siitähän mä en vieläkään tiedä mitään mut rakastamisesta paljonkin.

Sit se on tietenkin sitä vanhemman rakkautta. Se kait on sitä mikä ei häviä koskaan mut X-vaimolleni jokin oli kuitenkin merkittävämpää siihen aikaan ja sillä hetkellä kun oli meidät valmis hylkään.

Taitaa se olla aika alitajuista sekin kenen kans sitä geenejänsä haluaa yhdistää.
No mulla ainaki natsas aika jees, eipä fixumpaa ja terveempää jälkikasvuu vois paljoo toivoo.

Rakkaus, tuo luonnon valinnan tuottama hallusinaatio...

pieni ihmisikä sitten mä olin onnellinen mies. Kosintaani oli vastattu myöntävästi ja kihlat hankittiin heti arjen koittaessa. Vaatimattomat, yksinkertaiset rinkulat eihän meillä paljoo rahaa ollut. Siitä se alkoi tämä toinen elämäni, ensimmäinen oli lapsuus, nuoruus ja aikuistuminen. Muutamassa kuukaudessa löysimme sopivan luukun ja muutimme yhteen. Elo oli niukkaa, mutta tyytyväisinä porskutimme eteenpäin. Aikaa myöten luukut vaihtui, perhe kasvoi ja varallisuuskin koheni. Paljon kuuluu hyvää tuohon elämään ja jotain huonoa, nyt siitä on enää rauniot jäljellä... ja raunioille pitäis sitten rakentaa kolmas elämä. Lieneeköhän kivijalkakaan ihan ehyt enään?

Jo tuolloin oivalsin kuinka onnekas olin löytäessäni sopivan kumppanin, nykyään tiedän sen vielä paremmin. Toki uskon että kullakin meistä on tuhansia sopivia näiden miljardien ihmisten seassa. Mutta kuinka todennäköistä se on, että se sopiva kävelee vastaan juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa? Monellekko meistä käy kuten meille? Sen sopivan odottamiseen kyllästyneenä otetaan se "lähinnä" sopiva ja homma kaatuu ajan myötä omaan mahdottomuuteensa? Siinä haaksirikossa sitten vammauttaa itsensä enemmän tai vähemmän pysyvästi, sieluun sattuu... Elämä ois helpompaa vähän yksinkertaisempana, eikä tämmösenä monimutkasena särmikkäänä kimpaleena josta ei ota aina itekkään selvää. "Värisokeena" ei näkis kun mustan ja valkosen sävyt, nyt lävähtää koko spektri silmille eikä mikään ookkaan enää niin helppoo, tarvis sitä värisilmääki.

Tää vappu meni sit aika siipi maassa, noita muistojaan kun ei vaan pääse pakoon. Ajatuksetki on aika ristiriitasii, järki ja tunteet ei oo oikeen synkassa. Ei ollu paljoo iloo täs vapussa vaikka teinit oliki mun luona.

Voiko muistot amputoida pois? 

Jep, tipahtihan se postissa.
Nyt on sitten tuomittu. Eronnut. Ei sinkku ei avoliitossa ei aviolitossa ei... mutta kyllä eronnut. Näil näkymin toi leima kyl pysyyki, kiva panna toi luuserin leima kaikis virastois...

No on täs jotain positiivistaki, esiteinien kans menee paremmin kun koskaan (oon kuulemma tosi hyvä kokki) ja tokihan noi "miesten" väliset jutskat alkaa ollla aika tärkeitä. Ittee vaan vähän nyppii kun ei saa mitään aikaseksi mut kait se tästä.

Jotain terävää taas pitäis laittaa tähän mut mua vaan vituttaa et se siitä...

Eipä oo paljoo päivityksii näkyny... No sen verta täs kait tarttee avautuu et olin onnettomuudess ja hiukka toimintakyvytön hetken aikaa, oikeen vieläkään kuosis ole.

Hienoo kommenttii on tullu, on näi muitaki räpiköijii näköjää. Se on kyl aivan ...un surullista sinällään.

No katoin tos Ylen kakkoselta noit vanhoi suomi videoita ja taas tuli niin saatanan paha mieli (mikään ei siis oo muuttunu mihinkää)  Sentenced: Killing me Killing you. Jotenki rupes samaistuun tohon vanhaan äijään, eipä täs itelläkään oo paljoo muuta ku päiväst toiseen ku josain koomas. Ja sitä toista on ikävä. Ja sitä ei voi mennä hautuumaale sureen. Ja kukaan ei nuole poskee...

"On ne aika epeleitä ne naiset. Mutta onneksi niillä on aina hyvät tissit ja perse. Naamalla ja älykkyydellä ei ole niin väliä. Turhaan hifistelyä." - Jouni Hynynen, Kotiteollisuus -

Raksahommat meni kyllä putkeen, sain rakennettua jumalattoma darran.

Vittu mä en kyl sit yhtään pidä musta. Kylhän vanha pelimies kohteet tunnistaa, mut ku... mullon joku ihme lukko tuol pääs. Nii kauan oon yhden naisen mies ollut ettei toi henkisen jarrun päästäminen tunnu ihan helppoo olevan. Eli kyl vanhakin osais mut ku ei pysty, mul on päässä joku takalukko ja aina ku mä kattelen/yritän jotain niin toi mun huonompi minä totee et tää on väärin. Kun on aikuisikänsä ollu sitoutunu yhteen ihmiseen on se vaan mahdottoman vaikeeta vaihtaa suuntaa.

Pitäis jotain kehitellä...

Hyvinhän se sit meni, ensimmänen erojoulu.

Vaimo oli pannu kassin esiteinien mukaan kun ne tuli viime vikonloppuna himaan. Toimitin se mummilaan minne mentiin aattona. Himas sit kannoin kuusen sisään ja esiteineille vapaat kädet, hyvin koristeli, mut valoja ei tänä jouluna laitettu mitään. Ei kuulemma tartte. Mulle jäi sit tähden laitto ninkun muinaki jouluina. Paistoin kinkun, shoppasin tortut ja piparit, vedin pöydälle joululiinan. Joulukalojakaan en viitiny tehdä tänävuonna ku ois kuitenki tullu liikaa, ostin valmiina. Ja tietty helvetisti suklaata, oli muuten aika jees esitinien mielest...

Vähän meinas herkistää aattona mummilassa kun mullekkin oli yks paketti johon oli päälle laitettu XXXXlle tutulla käsialla. Muuten en sit ookkaan kuullu vaimosta sit sen puhelinsoiton, sillon varmaan yhtä mukavaa sen uuden kullan kainalossa.

Joulupäivä sit vaan löhöttiin, tapanina sukulaisiin ja silleen. Esiteinien kans vähän pelailtiin ( ihan perinteisesti lautapelei, ei mitään ps2 tai PC hommii ) ja ne tietty kyykytti mut sata nolla. Onhan ne vaan fixui.

Kukaan ei muistellu sanallakaan vaimoo missään. Olikohan se sitkään niin ihana ku mä muistelen?

No uusvuosi on sovittu vaimolle joten aattelin sit painuu vihdoinki baanalle. Jos vaikka testais onko niistä vanhoista kyvyistä mitään jäljellä eli...

raksahommiin...

meinaan noi tapaamiset. Tuli eilen viestii et alottaa viisvuoron eli se siit sovitusta.

Mä aattelin et ois noiden esiteinien kannalta hyvä jos kaikki kuviot ois sovittu selväks. Joka toinen viikonloppu ja viikolla kans. No eihän se sit niin mee. Nyt ei taas kukaan tiedä miten se menee, vähiten se ite. Jotenki taas tuntuu et se pompottaa mua, mä joudun oottaan sen vuorolistoi ja se saa sanella missä, miten ja milloin. Vähän niinku se saa sanella ehdot ja mä sit plänään mun jutut sen mukaan, ei mitään etukäteissuunnittelua. Vituttaa...

ja huolettaa noi esiteinit, no future, day by day...

Niin no niinhä se taas meni. Iso mies itkee ja mix?
No vaimo soitti et vois esiteinit tulla yökylään ennenkun se lähtee, joo mix ei. Yritän parastani koska esiteineistä näkee et ne rakastaa sitä aivan vi..sti. Tuo tuttu ääni sai sit taas jonku kaipausreaktion aikaan.

Menin ulos ja sit valu ja kunnolla...

No ensiks raha. Eroominen on näköjään aivan helvetin kallista puuhaa. En oo paljo eeroja laskeskellu mut varmaan yli 20kiloo on jo menny pakollisiin. Kalusteisiin, autoon, kuluihin ja ties mihin. Kaikkihan tuntuu kasautuvan niin pesukonekkin hajos. Silleen kaksistaanhan kaikki voi jakaa eikä kaikki kaadu vaan omaan niskaan. Ihan jees tulothan mullon mut ihan yht äkkii hankkii kaikki venyttää kyl limiitit. Niin no jo pankkiin uppos jotain 6k siitä hyvästä et mä saan lisää velkaa maksaa vaimo ulos tästä talosta ja kunnian maksaa tämä talo uudestaan. Melko reiluu mut elämä on.

Univelka, kun ei saa kunnolla nukuttuu niin väsyttää melkeen koko ajan. Töissä ei meinaa jaksaa ja ajatus ei luista, himas ei jaksa siivota yms. Ja sai ees nukkua yönsä kunnolla, perkele!

Ruokahaluttomus, mikään ei maistu eikä huvita syödä, vatsakin sekasten, peilistä kattoo joku anorektikko enkä mä pidä siitä. Painoo on kohta lähteny melkeen parikyt kiloo ja en mä mikään tumppi ole.

Kledjut, kaikki roikuu  päällä ku joku säkki. Pitäis hankkii muutaman numeron pienemmät releet, mut ku mä oon ihan normaali mittanen ja muuteki rakenteeltani hoikka (nyt siis laiha) niin lasten osastolta löytys, pituus ei vaan riitä. No kohta voidaan vaihdella esiteinien kans... Niin no onhan tää taas rahakysymyski.

Työteho, kun ei vaan saa keskityttyä, mä kun teen aivoillani töitä, niin tää on tosi ongelma.

Sexi, tai siis sen puute. En muista et oisin aikuisiälläni ollu näin kauan ilman naista (~puol vuotta) ja mikä pahinta, ei tee ees mieli. Sexi on ollu kuitenkin aika tärkee mulle läpi elämäni (tästä ehkä lisää minä osiossa)

Aika, ei tunnu oikeen riittävän ku ei oo toinen jeesaamassa. Toisaalta sit ku on yksin, sitä on aivan liikaa.

Nii ja ku oikeen mikään ei huvita, ei kiinnosta, ei jaksa...

Muutakin ongelma tynkää tietty löytyis mut tosa noi tärkeimmät. Yhen yhteisen nimittäjän, poislukien raha, mä noille löydän. Elämänilo tuntuu kadonneen jonnekkin. Meniköhän se piiloon johonki?

Laskenks mä sataan ja lähen ettiin?

Tänään näin vaimon ensimmäisen kerran sen jälkeen kun se lähti lopullisesti.

Siis onhan sillä ollut osoite ja luukku jo kuukausia mut silti se punkkas täällä ja vietti muutenkin aikaa aika paljon. Se kait mut saiki elätteleen jotain toiveita siitä et tää oiski vaan jotain pahaa unta ja kaikki muuttuis hyväksi. No tavallaan se ei ite lähteny lopullisesti vaan mulla vaan palo käämit. About kuukaus sitten mä ikäänkuin heitin sen ulos. Yhtenä iltana en sit vaan enää jaksanu tätä jämähtänyttä tilannetta, pakkasin sen loput kamat muutamaan jätesäkkiin, pyysin avaimet ja sanoin ala mennä... Sen jälkeen ei paljoo puhuttu, vähän textailtiin ekä sit muuta. tuo lasten vaihto meni sileen et sovitaan millon sit se sopi saman esiteinien kans ja mä häivyin pois siks aikaa kun se haki ne (asuinpaikkojen väliä on alle kilometri) palautus tapahtui samaan tapaan. Jospa se lähtis jatkossa rullaan samaan tapaan.

Niin siis miks me nähtiin? Päätin skarpata vähän joulun kunniaksi kun siit on kuitenki niin vähän aikaa ku se lähti. Ehdotin et käytäis shopaan lasten lahjat kimpassa. No tänää sit käytiin. Oli mukava ja ei ollut. Se näytti kyllä samalta kun ennenki, laihtunut vaan oli vieläkin, mut se ei tuntunu enään siltä samalta ihmiseltä jonka olin tuntenu melkeen kakskyt vuotta. Se ei vastannut katseeseen, ei kait voinut katsoa mua silmiin. Ei hirveesti puhuttu, mitä nyt niitä näitä ei mitään oikeesti tärkeetä. No ehdotin sit jouluksi jotain yhteistä perheen kesken muttei se ollu kiinostunu. Ei olis maisemissa joulun aikaan. En kysynyt enempää.

Pahaa teki nähdä se, tutun näköinen  puoliso jota rakastan mut sisällä aivan joku muu. Rakastankohan  mä nyt sitä muistojen kuvaa mikä minulla hänestä on?  Tuota olentoa  joka  siellä sisällä asuu minä en rakasta. Onks tää nyt vähän niinkuin allergian hoitoo, pieninä annoksina vahan lisää ja kohta reaktiota ei enään tule. Siedätyshoitoa...

No tulee meille ainakin erillainen joulu...

Katoin ton dokkarin yköseltä tänään. Ei olis pitäny. Tuli jotenkin niin saatanan lohduton olo.

Sain kommettia et pitäis vähän valottaa taustoja, no valotetaan...

Tää päättymässä oleva suhde on vasta toinen mun pidempiaikainen suhde. Oikeesti. Tää ei tarkota etteikö mulla naisia olis ollu, oli vähän liikaakin. Ehkä just siitä syystä mä en koskaan kuvitellu et ruoho ois jotenkin vihreempää aidan toisella puolella. En vaan oo koskaan ollut RAKASTUNUT. En edes vaimooni joten mä en tiedä mitä se on.  Toinen  pidempi suhteeni kesti kait jotain pari, kolme kuukautta. Oli muuten vaimoni hyvä kaveri. Siinä se kait mut bongaski ja ku mä tapani mukaan heivasin sen niin se lähesty mua. Mä et miks ei, eli vaimoni rakastu muhun mut mä en aiemmin ollu ajatellu sitä silleen. Miks? Nokun mä oon tämmönen poikkeus mies, vaikka mul oli paljon naisia, niin vaan yks kerrallaan. En mä sillon muita nää. Yks kerrallaan. No lisätäköön vielä että vaimoni on semmoinen hoikka hyväperseinen isotissinen blondi mitä miestenlehdistä löytyy. On tietenkin aika ja synnytykset tehnyt tehtävänsä, tissit roikkuu jne. mut siltikin ikäistään nuoremman näköinen hoikka isotissinen blondi. Laihtunut on kyllä kovasti viimeaikoina et siitä persettä ei voi enään kauheesti mainostaa. Mut mun silmiin edelleenkin helvetinkaunis. Ja näköjään muidenkin...

No joka tapauksessa vaikken mä siihen koskaan rakastunu huomasin varsin pian et tää on mun pari. Kiva, kiltti, pitää musta ja mä siitä. Ei mun vaistot väärässä olleet, aivan sairaan hyvä äiti meidän lapsille. Huomasinkin rakastavani tätä naista ja halusin hänet elämääni koko loppuiäkseni ja siihen loppui metsästys. Täst on sit melkeen kakskytvuotta kun kihloihin mentiin. Ja mikä surkeinta mun rakkaus ei oo vieläkään kuollut.

Näin jälkiviisaana kait vois huomata et vaimoni vaihtoi aika kivuttomasti ystävyys-suhteensa minuun, jonka oli tuntenut suhteellisen lyhyen ajan. Ja nyt mut on vaihdettu.

Pari muksua sit saatiin jotain viiden vuoden surustelun jälkeen ja kaikilla oli mukavaa. No rahaa ei ollu kauheesti, mut seki koheni ajan myötä. Homattiin talo ja semmosta kivan keskiluokkaista menoo sen melkeen parikyt vuotta. Suhatiin maailmallaki, siit syystä esiteinitki vissiin kuuntelee ohjelmat englanniksi ennen kun lukee tekstit.

No sit tultiin aikuiseen ikään ja hommat alkoki hajota käsiin. Päätettiin hommata iltatähti. No meidän geenit on senverran kohdallaan etei tarvinu kauheesti punnertaa ja homma oli pulkassa.

Tuli keskenmeno, vaimo sai potkut, tuli suru. Mä en oikeen osaanu auttaa kun itteekin sattu, se keskenmeno. Menin harrastuksiin. Vaimo jäi yksin.

No sit sille vissiin tuli ikäkriisi. Vissiin ku ei se oo suostunu puhuun mistään näistä asioista, ei meneen terapeutille yksin tai yhdessä. Ei mitään. Ei selityksiä. Se päätti hommata uuden elämän, löysi netistä jonkun ihanan (jo kerran eronnut nelikymppinen mies) jonka kanssa se petti/pettää mua edes tietämättä miehen koko nimeä tai osoitetta. Matkusti hänen luokseen viikonlopuksi käytännössä tietämättä mitään k.o. tyypistä.

Mites ne nyt noin vaan matkusti? No kun mulla oli rajaton luottamus vaimooni, en mä tajunnu koskaan kyseenalaistaa mitään tommosta. Jos toinen sanoo menevänsä tyttöjen kans shoppaileen niin sillonhan se menee.

Täst on nyt jotain puol vuotta.

Ja silti mä rakastan sitä.

Tyhmää? joo niin on.

oli mukava, kummatkin esiteinit oli selkeesti hyväntuulisia. Kivasti oli mennyt ja kiva oli kotiin tulla. Taas lähti yks peloista, mä olin salaa pelänny et jos ne ei haluukkaan kotiin kun äiskän kans on nii kivaa tai et ne ei halua sine ku on niin tylsää. Turhia pelkoja taas, kyl nuo kaks on niin hyvän lapsuuden saaneet et osaavat vissiin oikeestikkin erottaa et ei meistä vanhemmista kumpikaan niistä eronnut. Hyvä niin. Mut se jäi vaivaan et kuinka sitä onkaan omien pelkojensa vanki.

Taas on hiljaista mut vaan siks ku esiteinit kävi yöpuulle.

Niin, suru. mä en oikein tiedä ymmärtääkö tuo vaimokseni kutsuttu nainen sen surun määrää minkä hän muille aiheutti.

Mä olen surullinen, mun vanhemmat on surullisia (hänen en tiedä), meidän lapset on surullisia ja hänkin on surullinen vaikkakin samaan aikaan ilmeisen onnellinen. Kummallista.

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia.

just. En taida oikeen osata vääntää mun ajatusmaailmaa viel tähän uuteen tilanteeseen.

Samoissa merkeissä mennään kun eilenki. Ei oikeen huvita mikään mut kämppä alkaa näyttää ihan poikamies boxilta. Kaikki hujan hajan, tiskit tiskaamatta, roskat viemättä, pizza-laatkoita ja tyhjiä tölkkejä. No huomennna on sit siivouspäivä ettei esiteinien tartte mihkään läävään palata.

Kävin mä sentään kamui moikkaileen ja muutenki vähän ihmisten ilmoilla. Meinasin baariinki lähtä mut sitte rupes tuntuun et sen verran vituttaa et siel ei kyl muuta tapahtuis kun pääsis boxaan jonku kans. Antaa olla.

Joo, hiljasta on...

On vähän niinkuin kokeilu olisko tästä mulle henkireiäksi.

Mun maailma on edelleenkin hyvin kaksjakoinen. Mun ystävät ja mun harrastukset kuuluu etupäässä tähän "rebel" maailmaan. Koti, työ, perhe ja sukulaiset kuuluu tähän "normaali" maailmaan.

"rebel" maailmassa on paljon testoo. Hommat pyörii paljolti naisten, viinan, nopeiden prätkien tai autojen ympärillä. Semmosta äijäenergiaa ja miesten juttuja. Mä oon aika poikkeus vaikapa tässä netinkäytössä ja siinä et mul oli ehjä perhe lapsineen, melkeen maksettu omakotitalo ja hyvä duuni. Tähän yhteyteen nyt sit pitää korostaa et mä olin ehdottoman uskollinen koko mun puol elämää kestäneen liiton ajan. Täs maailmassa ei oikeen oo ketään jolle puhua näistä mun ongelmista. Tässä maailmassa miehet on miehiä ja miehet ei itke ja tekee miesten tekoja. Tässä maailmassa kommentit on tyyliin: äh no naisia tulee ja menee. No hanki tyttöystävä. Em mä oo koskaan rakastanu mitään tai ketään paitsi mun lapsia (kaks kertaa eronnu ja helvetin hyvät välit lastensa kanssa). Tässä maailmassa naiset on kierrätyskamaa mutta se että mä halusin lapset ja rupesin yh:ksi ei yllätä ketään. Lapset ei ole kierrätyskamaa.

"normaali" maailmassa kaikki piti olla hyvin. Kaks älykästä ja lahjakasta jälkeläistä, melkein maksettu talo, hyvä duuni, ei taloudellisia ongelmia, hyvä ja kiva puoliso, vanha tasaantunut parisuhde jossa toisen tavat ja toimet tuntee jo aika hyvin ja on helppo olla, ihan hyvää sexii. Kuinka väärässä sitä voikaan olla? Duunis sit tunenkin itseni aika ulkopuoliseksi. Uskokaa tai älkää, taustoistani ja "rebel" maailmastani huolimatta olen onnistunut tekemään pitkän uran  yhdessä  suomalaisessa kansainvälisessä  teknologia yrityksessä. Olen ylempi toimihenkilö ja nautin manageritason  liksaa. Mut en oikein tunne  yhteenkuuluvuutta noiden  insinööri nörttien kans. Eli yksin olen sielläkin.

Eli mulla ei siis ole oikein ystäviä joiden kans puhuu tästä joten tämä blogi olkoon sitten se millä mä märehdin tätä itsekseni.

Kommentit ovat toivottuja hyvässä, pahassa tai muuten vaan...

Vituttaa. Esiteinit on ekaa viikonloppua äidillänsä ja mä oon yksin sohvalla tietämättä mille rupeis. On niin hiljaista. Kirjoitetaan sit vaik tätä blogii ja imetään kepua.

Kyllä, mä olen se yh-isä, äiti ulkoisti itsensä tästä perheestä vasten mun tahtoa. Kaks on noita huollettavia ja ihan jees on menny, onhan ne tosin ihan yhtä pihalla tästä hommasta ku mä. Mä vaan huomasin siinä lattialla maatessani et noista mä en ainakaan luovu, enhän mä tätä ees tilannu. Ei ne kuitenkaan enään kauan tossa pyöri ennenkuin pitää kokeilla miten ne omat siivet kantaa. Tästä lyhyestä ajasta en suostu vapaaehtoisesti luopumaan. Xllä on sit jotain muuta mut mulla on kuitenkin oma perhe vaikkakin rampautettu.

On se kumma ettei sitä saa itteensä ulos ja likkeelle. Ei vaan huvita. On hiljaista...

Meillä ei lapsena ollu koskaan paljoo rahaa tai siis vanhemmillani ollu. Niitten piti varmaan tosi tarkasti miettii mihin meilä oli varaa. Silti mä en koskaan kokenut puutetta. Äiti ompeli mun ja veljen kuteet, se oli juhlaa kun oli saunapäivä, saatiin lenkkiä. Mut tyytyväisii oltiin, noihin pieniin juttuihin.

Kun sit menin kouluun, äiti oli ylpee kun mulla oli uudet kävelykengät (mä oisin halunnu mennä nappuloissa ja verkkareissa) ja sit mul oli uus reppu. Siinä oli hieno norsunkuva. koulun pihalla tuli joku yläluokkalainen vastaan "sul on hieno reppu" "(ylpeenä) joo eiko olekkin". Sit se löi. Mä tipahdin.

Sen jälkeen mua ei koulussa hakattu, eikä paljoo muuallakaan, mä opin kerrasta.Ja saman tien mä opin vihaan auktoriteettejä. Kaikkia jotka yritäää kontrolloida mua, sanella jotain mulle.

Isä, on kuin muutkin ikäpolvensa edustajat. Tekee miesten tekoja, tekee töitä, eikä näytä tunteitaan. Miehet ei itke, miehet ei ruikuta. Isä rakasti meitä paljon mut se ei koskaan voinut vaikkapa halata. Paras mihin se kykeni oli pään silittäminen ja peitteleminen. Ja joihan se kun ei tunteitaan pakoon pääse, mut kun siihen ei vaan oo ohjelmoitu et tunteitaan vois näyttääkkin. Isänsä poika tuli musta. Mut sehän sai koodinsa isältään joka ei varmaankaan paljoo edes päätä silitelly.

Äiti oli ylihuolehtivainen, kait huonoo omaatuntoo poti, vuorotöissä ja pojat aika paljon yksin kun isäki teki pitkää päivää. Äiti rakasti ja rakastaa meitä sillä äidin rakkaudellaan tosi paljon, vieläkin. Mut Äiti mut pelasti tähän elämään kun isä ei osannu. Ja tietysti mun vaimo. Empä tiedä miten olisin sotkenut elämäni ilman tuota naista.

Mä, herkkä ja taiteellinen poika joka kasvatti kuoren ympärilleen selviytyäkseen. Koska mä halusin ettei mua satu, mä panssaroin itteni. Mähän opin kerrasta? Se ympäristö missä mä kasvoin oli kovin kaks jakoinen. Meidän koti oli puistojen ja kukkasten ympäröimä oli väljää ja kaunista. Ai miten meidän vähillä rahoilla? Äidin työsuhde asunto. Mut missä mun kaverit asui (ihan vaan muutama sata metriä) väkivalta, viina, seksi, huumeet, poliisi oli arkipäivää. Poliisitkaan ei tulleet sinne koskaan yhdellä autolla, sinne tuli aina vähintään kaks. Eikä meidän vanhemmat edes tajunneet. Ja se peruskoulu, se oli sitä aikaa kun tehtiin näitä yhteiskunnallisia suurkoulu kokeiluita. Eipä siellä kukaan pystyny valvoon mitä siellä tapahtu. Mut minä kuorineni en ollut ottavana osapuolena, monenkohan elämä sielläkin meni vi..si?

Se kuori oli vaan pakko rakentaa et mä sevisin. Mut sitte se sama kuori hajotti mun elämän ja sit se meni säpäleiksi.

Laitoin alotuksen tohon vasemmalle boxiin, kun tuntu et sen pitäis olla aina näkyvillä...